Mirri

Mirri ehti olla meillä vain muutaman vuoden, kun ei 70-luvulla tullut mieleenkään, että kissaa ei pitäisi päästää irti kuljeskelemaan yksikseen. 

Mammalla ja papalla oli siihen aikaan kauppa Ivalossa ja sen kellarissa asusteli villiintyneitä kissoja, jotka kulkivat yhdestä rikkinäisestä ikkunasta sisään ja ulos. Pitivät hiiret loitolla ja saivat suojan kellarista. Kuulin kerran papalta, että joku kissoista oli tehnyt pennut ja kovan suostuttelun jälkeen sain kuin sainkin äidiltä (ja isältä) luvan valita sieltä pentu itselleni. Voi sitä onnen määrää!!! Mä muistan, kun mentiin papan kanssa katsomaan pentuetta. Pappa hätisti emon pois pentujen luota harjan varrella ja se ressukka sihisi hylly päällä, kun minä valkkasin pentua itselleni. Siellä oli 2 punaista aivan pientä karvakerää, joista toinen lähti mun mukaan. Sukupuolesta ei ollut tietoakaan, mutta pojaksi se sitten osoittautui. Ipana ei varmaan ollut 6:tta viikkoa vanhempi, mutta eihän me silloin tajuttu sitäkään, että ei niin pientä pitäisi erottaa emostaan. Hiekkaa haettiin rannasta, ei ollut kissanhiekkoja kaupoissa. Sitä en muista, mitä sille syötettiin, oliko edes varsinaisia kissan ruokia, pohjoisessa etenkään?

Mirristä kasvoi komea, hirmuinen kolli (eihän sitä tajuttu leikkauttakaan). Kerrankin se tuli kotiin korva veressä, pala puoliksi irti. Äiti leikkasi repaleen irti ja tohtoroimme korvan yhdessä. Rexikin oli meillä jo silloin ja niistä tuli onneksi hyvät kaverit. Rexillä oli hyvä keino rauhoittaa kissan villittelyt: Mirrin pää suuhun ja kas kummaa, kun kissa tokeni kerralla :).

Reissuillaan se viipyi päiviä, kunnes ei eräältä enää palannutkaan kotiin. Keväällä lumien sulettua se löytyi parin kilometrin päästä tien poskesta, varmaankin auton alle jääneenä. Hautapaikan se sai talon takaa, jossa kasvaa nyt ruusupensas. Vieressä lepää myös Rex, ystävänsä.