Simba sairastuu

Simballa oli nuorena toisinaan päiviä, jolloin se lopetti syömisen ja oksensi. Muutaman kerran kävin sen kanssa eläinlääkärissäkin, jossa sille annettiin nestettä nahan alle nestehukan takia. Ne olivat ihan kummallisia päiviä, syytä ei ollut ruuissa tai muussakaan.

Sitten eräänä iltana, kun katsottiin telkkaria kaikessa rauhassa ja Simba nukkui takan ääressä rahilla, se hyppäsi yhtäkkiä alas ja paineli matalana sohvan taakse ja minä perässä - luulin, että se säikähti jotain unissaan. Se pääsi eteiseen asti ja kaatui kyljelleen, jalat sätkien ja päästi pissat alleen. Luulin, että se kuolee siihen paikkaan! Hädissäni työnsin sormet sen suuhun ja yritin "estää sen kieltä tukkimasta kurkkua", koska olin kuullut, että ihmiselle voi käydä niin epilepsiakohtauksessa... Ei olisi kannattanut: sehän puri refleksinomaisesti sormet verille, koska ei ollut tajuissaan. Kuulin myöhemmin, etä kissa ei voi "niellä" kieltään, eli ei kannata tunkea sormia suuhun vastaavassa kohtauksessa. Kohtaus kesti loputtomat pari minuuttia, siltä se ainakin tuntui. (Simba oli silloin 5 vuotias).

Kohtauksen jälkeen soitin eläinlääkärille, joka tuli 40 km päästä katsomaan Simbaa, antoi Diazepaamia ja sovittiin, että mennään aamulla vastaanotolle verikokeisiin ym. Siellä ell tutki mitä voi. Ivalossa kun ei kunnallisella ollut, eikä ole kyllä vieläkään, ultraa, röntgeniä eikä voi edes valmistaa verikokeita, vaan ne lähetetään Tampereelle, josta tulokset saa parin päivän päästä! (Tervetuloa Lappiin...) Terveyskeskuksen röntgeniin hiippailimme salaa takakautta, kun ihmispotilaat oli siellä hoidettu, ja muruseni päästä otettiin kuvat. Sattui onneksi olemaan ymmärtäväinen röntgenhoitaja, että suostui ottamaan kuvat! Niissä ei kuitenkaan näkynyt mitään, eihän niistä näe kuin kallon luut, eikä mitään kolhua ollut tapahtunut. Verikokeissa ei myöskään ollut kummempaa, tutkittiin FIP (se kamala mörkö) ja kaikki muu mahdollinen. Ei syytä.

Simba oli todella huonossa kunnossa, ei syönyt, ei  mitään, kyhjötti vain surkeana ja minä olin aivan epätoivoinen. Meni muutamia päiviä, kun lopulta maanittelemalla sain sen syömään vähän ja piristymään. Olin sen kanssa koko ajan, enkä jättänyt sitä yksin, juttelin ja paijasin. Ja ihme tapahtui - Simba toipui. Ossi riepu oli aivan ihmeissään koko hommasta, eihän se ressukka ymmärtänyt, mikä Simballa oli.

Seuraavan kohtaus tuli 8:n viikon päästä, samanlaisena, seuraava samoin. Sitten väli oli 10 viikkoa ja 14. Välillä soitin jo Felinaan Helsinkiin, ja kysyin, mitä pitäisi tehdä. Sanoivat, että lääkitys kannattaa aloittaa, jos  kohtaukset tihenevät tai pitkittyvät ja että se on idiopaattinen epilepsia, eli fyysistä syytä ei ole. Kohtaukset harvenivat ja parin vuoden päästä niitä tuli kerran, pari vuodessa. Varalta oli lääkekaapissa Diazepaamia suppoina, että jos kohtaus pitkittyy, kun ell oli niin kaukana, ettei sinne olisi kymmenessä minuutissa päässyt! Sitä ei tarvinnut kuitenkaan käyttää onneksi koskaan.

Ensi kesänä tulee edellisestä 4 vuotta! Mitään lääkitystä ei ole ollut. Ne oksentelupäivät muuten loppuivat, kun kohtaukset alkoivat, eli joku yhteys niillä on ollut, vaikka lääkärit eivät ole osanneet sitä selittää.

Kohtauksen jälkeen kissa on, kuten Simbakin, usein levoton, koska ei ymmärrä, mitä hänelle tapahtui. Simba tutki aina koko talon, naukui kuin olisi kysellyt, että mitä oikein tapahtui. Sen jälkeen piti saada iso kupillinen ruokaa, jonka se hotki hetkessä. Valtavasti piti puskea ja paijata. Sitten vasta rauhoittui ja pian oli taas entisellään niin kuin ei mitään olisi taphtunutkaan :).

Kissa epilepsia on todella harvinainen, koirillahan epilepsia on paljon yleisempää. Siihen on olemassa estolääkitys, kuten ihmisillekin. Kissan elinikää sairaus ei välttämättä lyhennä, jos se pysyy kurissa hoidolla tai jopa ilmankin, kuten Simban tapauksessa. Ensimmäisen kohtauksen ja sen jälkeisen viikon perusteella en olisi ikinä uskonut, että Simba elää 18 vuotiaaksi! :)

Lisäys: Simba sai jälleen kohtauksen 13.12.2015 yli 4:n vuoden tauon jälkeen. Uusi kohtaus tuli 31.12, uuden vuoden aattona ja se kesti loputtomalta tuntuvan ajan. Siitä selviäminen kesti todella kauan ja Simba oli monta tuntia sekavan oloinen. Vasta seuraavana päivänä se oli oma itsensä taas. Eli nyt mennään päivä kerrallaan ja ollaan kiitollisia jokaisesta hetkestä yhdessä, onhan pappa jo ihmisen iässä 90 vuotias.