Saksanpaimenkoira Rex

Rexi (Rex) syntyi 2.9.1973. Se tuli lentokoneella Jyväskylästä ja muistan, kuinka se piiloutui olohuoneen sohvan taakse peloissaan kun pääsi kuljetuslaatikostaan ulos. Sillä oli korvat hassusti ristissä ja lurpallaan, niin kuin näillä pennuilla usein on. Suloinen se oli kuin mikä! Eikä meillä hölmöillä ole yhtään kuvaa siitä pentuna!!! Olin sen verran pieni itse, etten tajunnut sellaisesta mitään...Siitä tuli todella upea koira. Se sai jo nuorena Rovaniemeläiseltä koirapoliisilta suojelukoulutuksen, vahtikoiraksi kun oli osin hankittu leirintäalueellemme. Nirkkonen sanoi jo silloin, että toista samanlaista ei ole eikä tule. Se piti kyllä paikkaansa, niin viisas ja mahtava kaveri se oli.

Jossain vaiheessa, kun mulle itselleni tuli ikää lisää, Rexistä tuli "mun" koira. Minua ja myöhemmin siskoanikin se vahti kuin omia pentujaan. Minä kävin sen kanssa lenkillä metsäteillä, eikä se ollut juuri koskaan kiinni, ei edes porojen takia. Se ei lähtenyt mihinkään, jos ei saanut lupaa. Ihan uskomaton tapaus, hieno luonne ja upea ulkomuoto.

                                                         
                                                          Rexi nuorena ja minä

Muistan kerran, kun olin koulussa ja joku tuli sanomaan mulle, että onkohan se teidän koira tuolla portin takana?  Minä katsomaan ja jep, Rexihän se siinä. Se oli tullut hakemaan mua koulusta. Meidän porukat oli kai Ivalossa käymässä tai jotain, ja koira oli huolestunut, kun ei mua kuulunut koulusta takaisin. Se kun oli yleensä irti omalla pihalla, eikä se lähtenyt mihinkään. Tuo oli ainoa kerta. Mikä lie sen huolestuttanut? No joo, vanhoilla päivillä se jäi kiinni verekseltään, kun hipsi yöllä kotiin naapurin Bellan luota :). Vastapäätä oli muuttanut perhe, jolla oli tyttökoira, johon Rexi ihastui tulenpalavasti! Mutta oli se nolona, kun narahti.                                                                     

                                                                             
                                                                           
Se kulki mielellään autossa ja oli meillä aina moottorikelkkaretkilläkin mukana, kun siihen aikaan retkeiltiin tuntureissa ja erämaissa aina hiihtolomat, pääsiäiset, vaput ja muut. Alla kuvassa minä ja Rexi jossain autiotuvan katolla... Hammastunturissa ehkä?
                                                               

Rexin lonkat alkoivat vanhemmuuttaan pettää, niin kuin isoilla koirilla usein käy. Siitä luopuminen oli kamalaa, ja suru valtava. Ei ollut edes sen jälkeläisiä missään. Päätin, etten voi ottaa enää koiraa, kun mikään ei voi olla Rexin veroinen, enkä halunnut verrata uutta koiraa siihen. Punaisesta kissasta olin haaveillut Mirrin jälkeen, ja Tomi tuli meille kesällä 1987, kun rakasta Rexiä ei enää ollut.